Varhaiskeskiaikainen kirjallisuus on luonteeltaan
uskonnollista ja latinan kielellä kirjoitettua. Latinan rinnalle nousi
sydänkeskiajalla kehittyvä kansankielinen ja usein kansallisista suullisesta
historiasta tai tarinaperinteestä aiheensa saava kirjallisuus, jonka
esimerkkinä ovat ritariepiikka eli
sankarirunous (esim. Ranskan kansalliseepos Rolandin laulu, noin
1100-luvulla ja germaaninen eepos Beowulf, 700-luvulla) ja luettavaksi, ei
laulattavaksi tarkoitetut erilaiset runoromaanit
(esim. Kertomukset kuningas Arthurista, hänen ritareistaan ja Graalin
maljasta). Myös skandinaavista kansanrunoutta ja mytologiaa alettiin merkitä
muistiin (Edda-runot). Sadut ja
kertomuskokoelmat kuuluivat myös ajan epiikkaan, tunnetuimpana arabialainen Tuhannen ja yhden yön tarinat (noin
900-luvulla).
Draama valjastettiin katolisen kirkon opetustarkoitukseen.
Teatteria esittettiin kirkossa ja kirkon ulkopuolella, myöhemmin myös toreilla
ja markkinoilla, jolloin se sai vähitellen maallikkoesiintyjien ja
esityspaikkojen myötä komedian ja kansakulttuurin piirteitä. Miraakkelinäytelmät kuvaavat pyhimysten
ihmetekoja. Mysteerinäytelmiä
esitettiin yleensä suurimpina kirkollisina pyhinä, ja ne kertovat Raamatun
tapuhtumista tai jopa ihmiskunnan pelastushistoriasta. Moraliteetit ovat opettavaisia allegorioita, jotka kertovat
esimerkkitapausten avulla, miten elää, jotta pelastuisi. Kristillinen oppi ja
käsitys hyvästä ja pahasta on moraliteeteissa personifioitu: tunnetuimmassa Jokamies-moraliteetissa henkilöinä ovat
muun muassa Hyve, Kauneus, Kuolema, Maailma, Liha ja Paholainen.
Keskiajan kirjallisuudessa ja taiteessa keskeistä onkin
vertauskuvallisuus eli allegorisuus, joka näkyi runojen, näytelmien ja
romaanien merkitystasona mutta myös esimerkiksi antiikin kirjallisuuden ja
Raamatun vertauskuvallisessa tulkinnassa. Danten Jumalainen näytelmä (noin 1309 - 1321) on tärkein vertauskuvallinen
esitys keskiajan uskonnollisesta hierarkkisesta, holistisesta ja dualistisesta
maailmankuvasta. Teoksen kolme osaa kuljettavat päähenkilö-Danten oppaansa
Vegilliuksen, antiikin runoilijan, ja Beatricen, Danten nuorena kuolleen
rakastetun, kanssa helvetin ja kiirastulen kautta paratiisiin. Suppilomaissa
helvetissä ja taivaan piirejä kohti nousevaksi vuoreksi kuvatussa kiirastulessa
ihmiskohtalot - niin aikalaiset kuin historialliset ja fiktiiviset henkilöt -
ja syntiä vastaavat rangaistukset toimivat ajan lukijalle opettavaisina
esimerkkeinä, jotka Danten tulkintaohjeiden mukaan voivat johtaa henkiseen
valaistumiseen. Jokainen saa jumalallisen oikeuden ja lain määräämän aseman.
Sydänkeskiajan keskeisin taidelyriikan muoto on
trubaduurilyriikka, joka käsitteli usein henkilökohtaisesta kokemuksesta,
esimerkiksi rakkaudesta tavoittamatonta ylhäistä rouvaa kohtaan, nousevia
maallisia aiheita ja jota kiertävät laulajat esittivät hoveissa. Saksassa heitä
kutsuttiin minnelaulajiksi, joista tunnetuin on Walther von der Vogelweide
(noin 1168 - 1230). Vogelwaiden tunnetuin runo Lehmusten alla (Unter den
Linden) kuvaa salaisen onnen toteutumista. Keskiajan kirjallisuudelle eivät
siis olleet vieraita myöskään maalliset aiheet tai onnentunteet, mutta
myöhäiskeskiaikana uskonnollinen opettavaisuus alkoi näkyä voimakkaammin myös
runoudessa. Kuitenkin trubaduurilyriikan pohjalta Dante kehitti runouden
sonettimuotoa, joka hioutui huippuunsa renessanssin aikana esimerkiksi
Petrarcan, Michelangelon ja Shakespearen kynistä.
